The beauty of our homeland

Processed with VSCO with c1 presetProcessed with VSCO with c1 presetProcessed with VSCO with b5 presetProcessed with VSCO with c1 preset
Processed with VSCO with c1 preset
Kuten sanottu, minulla on ollut lieviä vaikeuksia totutella elämään Suomessa (vaikka olin poissa vain kolme viikkoa…), tai enimmäkseen ajatukseen siitä, että olen taas täällä ja tulen olemaan tovin ennen kuin pääsen jälleen hyppäämään lentokoneeseen kohti kaukomaita.

Kotiutumista on kuitenkin helpottanut huomattavasti se, että aurinkokin on suvainnut välillä näyttäytyä lukuisista sadepäivistä huolimatta. Olemmekin aurinkoisina päivinä äitini kanssa nauttineen kotiseudun kauneudesta, sillä vaikka välillä sitä ei uskoisi, täältäkin löytyy todella kaunista maastoa. Erityisesti nautin uusien kivojen paikkojen löytämisestä. Sellaisten, jotka ovat aina olleet lähellä, mutta silti niihin ei ole koskaan tarkemmin tutustunut. Esimerkiksi, matkalla Ikeasta kotiin pysähdyimme katsomaan pieniä lampaan pokasia! Uuiiih, en olisi millään edes malttanut jättää niitä sinne, sillä yksi niistä sulatti sydämeni täysin. Tämäkin lammasaitaus oli ollut siinä niin kauan kun muistan, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun todella avasin sille silmäni. Perjantaina tein myös jotain ennen kuulumatonta, nimittäin kastoin talviturkkini! En ollutkaan pulahtanut Suomen vesistöihin moneen vuoteen. Vesi oli hyisen kylmää, mutta sitäkin rentouttavampaa pitkän kävelylenkin jälkeen. Eräs toinen päivä pyöräilimme Arboretumiin ihastelemaan kukkaanpuhjenneita ruusuja ja Finlaysonille katsastamaan kivat katumaalaukset, jotka todellakin tuovat katukuvaan piristystä!

Varmaan on sanomattakin selvää, että reissaan mielummin ulkomailla, kuin Suomessa, mutta erityisesti tämä mennyt vuosi on saanut minut tajuamaan, etten todellakaan voi kieltää, etteikö tämä aina-niin-harmaana-pidetty kotimaakin osaisi ajoittain olla todella kaunis. Täytyy vain osata avata sille silmät.

Mitkä ovat teidän suosikkipaikkoja Suomessa?

BLACKOUT

Miten ja miksi tässä aina käy näin. On ihan suunnaton halu kirjoittaa, mutta jostain syystä tekstiä tai ideoita siitä, mistä kirjoittaa, ei vain synny. Välillä ideoita tulee, mutta tainnutan ne heti ajattelemalla, ettei aihe ole tarpeeksi kiinnostava.

Sitten luen muiden blogeja ja kynnys kirjoittamiseen kasvaa entisestään, sillä välillä tuntuu siltä, että monet blogit ovat vähän kuin täynnä pieniä artikkeleita, pullollaan toinen toistaan hienompia kuvia ja täydellisiksi hiottuja tekstejä. Ei-niin-mielenkiintoisista aiheistakin saadan mielenkiintoisia. Tai sitten minusta vain tuntuu siltä? Vähemmästäkin iskee alemmuuskompleksi, vaikka tiedän, että pitäisi vain keskittyä omaan tekemiseen…

Ehkä tyhjä pääni johtuu siitäkin, että perustettuani tämän blogin päätin, etten kirjoita tänne arkisia kuulumisiani siitä, mitä minäkin päivänä tein, vaan keskityn ”isompiin asioihin” ja tunteisiin. Tai ainakin lähestyn arkisiakin asioita eri tavalla.

Noihin aikoihin kävinkin läpi normaalia enemmän erilaisia tunteita ja henkisesti vaikeampia aikoja. Oli helppo ammentaa inspiraatiota negatiivisista tunteista, mutta mitä nyt, kun niitä ei juurikaan ole ollut? Tai on, mutta ei lähellekkään siinä mittakaavassa, kuin ennen. On vain tavallisia arkipäiviä, hyviä ja huonoja hetkiä ja jos joku kysyy mitä kuuluu, voin hyvällä omallatunnolla vastata ”ihan hyvää”.

Eräs tuttuni lähetti minulle keväällä Facebookissa viestiä kertoakseen, että tykkää Instagram feedistäni, sillä se ei ole kiiltokuvamainen niin kuin monet feedit nykyään ovat; esitellään kalliita laukkuja, täydellistä vartaloa, joka sunnuntaisia brunsseja ja melkeimpä kilpaillaan siitä, kenen elämä näyttää hienoimmalta. Ilmaisen rehellisesti myös huonompia fiiliksiä. Pidin kovasti saamastani palautteesta, sillä juuri siihen pyrinkin, ettei sosiaalinen mediani antaisi ymmärtää, että kaikki on täydellistä.

Olen kuitenkin viime aikoina miettinyt jonkin verran tätä kommenttia ja sitä, olenko enää mielenkiintoinen, jos en kirjoita jatkuvasti henkilökohtaisia tai avaa sielunmaailmaani, jos minulla ei ole haavoja nuoltavanani, jos kirjoitan joskus tavallisesta arjesta kaikessa yksinkertaisuudessaan? Toisaalta, eihän kenenkään elämä ole koko ajan huonoja aikoja eikä hyviä aikoja, vaan molemmat kuuluvat elämään. Tämä on vain jotain, mitä on tullut pohdittua. Rehellisyydestä huolimatta, tarkoitus oli alunperinkin näyttää blogissa elämän kaikki eri värit, ei siis tietenkään vain niitä synkempiä. Tuntuu vain, että hyvistä tunteista on vaikeampi kirjoittaa. Niin hassulta kun se kuulostaakin! En tiedä, ehkä käyn läpi jonkinlaista blogi-identiteettikriisiä:-D Ehkä koen, että kaiken pitäisi olla niin kovin täydellistä. Ehkä asetan itselleni turhia paineita.

Jatkossa ajattelin kuitenkin kaivautua enemmän ulos boxista, jonka itse itselleni loin ja kirjoittaa kaikesta, myös siitä arjesta, ilman sen kummempaa dramaattisuutta.
Processed with VSCO with c1 preset

I’m Hoping This Is the One

Ehkä ensimmäisen kerran elämässäni minulla on pitkäjänteinen suunnitelma sen suhteen, mitä haluan tehdä, missä olla. Minulla on jotain, mitä kohti mennä, tehdä töitä. Minulla on uskallusta, halua ja tunnetta siitä, mikä on oikein.

Suunnitelmani ei kuitenkaan ole lähelläkään perinteistä, saati sitten helppoa ja sekös pelottaa. Olen niin monta kertaa kulkenut johonkin suuntaan, mutta elämä onkin päättänyt lähteä kuljettamaan minua juuri vastakkaiseen. Pelottaa, että matto viedään taas jalkojen alta ja jälleen löydän itseni umpikujasta. Pelottaa, että visioni on liian monimutkainen toteutuakseen.

Välillä tuntuu, että on turha tehdä suunnitelmia, kun kohtalo kuitenkin lopulta tekee ne puolestamme. Halusimme tai emme.

Anyway, oli lopputulos mikä hyvänsä, tunnen itseni. Tiedän, etten ole valmis tekemään töitä asioiden eteen, jotka eivät sisimmässäni tunnu hyvältä, vaikka kuinka ympärilläni olevat ihmiset yrittäisivät minua patistella. Se perinteinen ei missään vaiheessa ole tuntunut oikealta.  Joten, jos jokin tuntuu hyvältä, on minun lähdettävä kulkemaan sitä kohti.
Processed with VSCO with b5 preset

Back in Finland

Processed with VSCO with c1 presetProcessed with VSCO with c1 preset
Heipat taas Suomen kamaralta!

Palasin viime sunnuntai-iltana. Tämä viikko onkin mennyt tapellessa massiivisen jet lagin kanssa. Voisi sanoa, että joka toinen yö on ollut täysin uneton ja joka toinen hyvin nukuttu. Aikaeron lisäksi olen kamppaillut ajatusteni kanssa, jotka eivät millään suostu ymmärtämään, että se kaikki on nyt takanapäin eikä uutta reissua ole mahdollista järjestää todennäköisesti ennen ensi kesää.

Monesti sitä kuulee lausahduksen ”Oli kiva loma, mutta oli myös ihana palata kotiin.” Minulle tällainen tunne tuntuu tällä hetkellä varsin vieraalta. Toki on ollut kiva nähdä kavereita, perhettä ja työkavereita, mutta kaipaan niin kovasti takaisin Texasiin enkä voi olla selaamatta matkakuvia aina uudelleen ja uudelleen.

Ehdottomasti raskainta siinä, että on koti kahdessa (tai useammassa) eri maassa on se, että joutuu aina jättämään jonkun jonnekin. Koskaan ei voi saada kaikkea eikä kaikkia. Rakastan USA:ta, mutta paluumatkalla itken aina kyynelkanavani kuiviin sanottuani heipat ja hetken maailma tuntuu pahalta paikalta, sillä ikävä on niin kova. Kuitenkin, lopulta on Suomessakin palattava arkeen ja antaa elämän jatkua.

Aurinkoista viikonloppua kaikille!

Hi from Finland!

I arrived here last Sunday night. This week has pretty much been all about struggling with a crazy jet lag and besides that it’s been hard to let go of the thought of wanting to hop on the next plane and fly back to the USA. I just can’t understand that the trip I waited for so long is now over and there most likely won’t be another one before next summer…

I feel like it’s very common for people to say that ”It was a wonderful vacation and we had a great time, but it’s so nice to be back home!” – Definitely not something I said when I came back here. Of course, it’s been nice to see family, friends and work mates again, mut I miss Texas so much and I just cannot stop going through the thousands of travel pictures I have on my phone.

With no doubt the hardest part of having home in more than one country is that you always have to leave someone behind. You can really never have everyhting and everyone at once. I absolutely love the USA, but every time I have to leave to go back to Finland and say bye to the people in the States I cry my eyes out and for a moment world seems like a very dark place. However, at some point I always need to get back to my everyday life in Finland and understand that life goes on.

Have a sunny weekend everyone!

Grateful

Processed with VSCO with c1 presetProcessed with VSCO with b1 presetProcessed with VSCO with c1 presetProcessed with VSCO with c1 presetProcessed with VSCO with c1 presetProcessed with VSCO with c1 presetProcessed with VSCO with c1 presetProcessed with VSCO with b5 presetProcessed with VSCO with c1 presetProcessed with VSCO with c1 presetProcessed with VSCO with c1 presetProcessed with VSCO with b1 presetKiitollinen, kokonainen, onnellinen – Juurikin näillä sanoilla kuvailisin tätä hetkeä. (Siitäkin huolimatta, että WordPress koettelee hermojani juuri nyt oikein todenteolla, murrrr.) Takana on New York City, Las Vegas, Los Angeles (Hollywood). Tällä hetkellä olen Texasissa, jossa vietin ensimmäiset neljä päivää entisten host-vanhempieni luona pienessä paikassa niemeltään Winnie, ja tämän viimeisen viikon majailen Dallasin lähistöllä ihmisen kanssa, jota olen ikävöinyt viimeiset kaksi vuotta. Toivottavasti seuraavaa kohtaamista ei tarvitse odottaa niin pitkään.

Jo kauan ennen tänne lähtöäni tunsin tarvitsevani tätä järisyttävän paljon, mutta vasta täällä ollessani olen ymmärtänyt, kuinka suuri merkitys tällä matkalla on todellisuudessa ollut henkisen ja jopa fyysisen hyvinvointini kannalta. Yksin matkustaminen on varmasti kasvattanut minua henkisesti ja on ollut hieno nähdä monta minulle uutta kaupunkia ja osavaltiota. Kaikesta huolimatta Texas on koti. Täällä on hyvä olla, enkä juuri nyt haluaisi olla missään muualla maailmassa.

En voi muuta sanoa kuin, että saatan kuulostaa todella juustoiselta, mutta olen niiiin supermahtipontisen kiitollinen tästä kaikesta.

Overtraining Part 2 – The Symptoms I Have/Had

Heippa! Sain pari päivää sitten yhteydenoton, jossa kaipailtiin seuraavaa ylikuntoa koskevaa postausta. Ilmeisesti teitä samaisen asian kanssa kamppailevia on siis siellä muitakin! Päätin heti tarttua toimeen, ja tällä kertaa ajattelinkin kertoa teille hieman niistä oireista, joita minulla on ollut ja joiden perusteella tajusin, ettei kaikki ole hyvin. Ylikunto voi toki oireilla eri ihmisillä eri tavoin, mutta tässä postauksessa pureudun nimenomaan niihin oireisiin, joita olen itselläni havainnut.

Päänsärky – Tämä oli ensimmäinen outo oire, jonka huomasin. Minulla ei normaalisti ole lähes koskaan särkenyt päätä niin, että joutuisin sitä varten ottamaan esimerkiksi lääkkeen – Nyt särki. Huomasin tuolloin, että aina salilla oltuani päätäni särki voimakkaasti. Päänsärky ei myöskään tuntunut normaalilta säryltä, vaan siltä, kuin päässäni olisi painetta. Aina päänsäryn aikaan näköni tuntui myös hieman sumealta ja tätä on vaikea selittää, mutta tuntui, kuin en olisi aivan siinä hetkessä, vaan hieman poissaoleva. Tässä vaiheessa, kun ainoa oire oli vielä päänsärky, en osannut yhdistää sitä mihinkään.

Koordinaatiokyvyn heikkeneminen – Tätä en huomannut muuten, kuin tehdessäni pystypunnerrusta käsipainoilla. Aivan kuin en olisi kunnolla kyennyt hallitsemaan toista kättäni. Lopulta painojakin oli pakko pienentää, sillä en enää pystynyt tekemään samoilla painoilla, joilla olin ennen tehnyt. Tätä lukuunottamatta en oikeastaan huomannut, että suorituskykyni olisi treeneissä laskenut, niin kuin se ilmeisesti monilla tässä tilanteessa laskee.

Epänormaali väsymyksen ja ylirasituksen tunne – Noihin aikoihin olin työkokeilussa nykyisessä työpaikassani joka arkipäivä klo 9-15 eli vain kuusi tuntia päivässä. Työtehtäväni eivät myöskään olleet kovinkaan raskaita, mutta tästä kaikesta huolimatta tunsin oloni aina päivän jälkeen epänormaalin väsyneeksi. Muistan myös kerran, jolloin olin matkalla BodyCombattiin bussilla… Minulla oli tapana ladata itseeni fiilistä kuuntelemalla BodyCombat-tunneilla soitettavaa musiikkia, mutta tällä kertaa jouduin laittamaan soimaan jotain todella rauhallista, sillä oloni oli jo valmiiksi niin rasittunut, etten edes kyennyt kuuntelemaan musiikkia, josta normaalisti olisin saanut parhaimmat fiilikset, sen nopean temmon ja ”jumputusmaisuuden” takia. Hassua on se, että vielä tänäkin päivänä päähäni on joskus tullut aijemmin mainitsemaani painetta kuunneltuani kyseistä musiikkia? Tuntuu, että kehoni rasittuu jopa siitä, että edes kuvittelen olevani ryhmäliikunnassa. Tänä päivänä monesti kuuntelenkin jotain muuta ihan senkin vuoksi, että välttäisin haikeuden tunteen ja kyyneleet. Palatakseni vielä aiheeseen… Parin viimeisen treeniviikon aikana jouduin myös jättämään muutaman treenin väliin (mitä en normaalisti koskaan tehnyt), sillä oloni tuntui sen verran ylirasittuneelta.

Kohonnut syke ja rytmihäiriöt – Juuri tuota kyseistä bussimatkaa seuranneen BodyCombatin jälkeisenä päivänä tunsin sykkeeni olevan todella korkealla jatkuvasti. Sydämeni tykytti kuin hullu koko päivän ja vielä pari seuraavaakin päivää. Tällöin viimeistään tunsin jonkin olevan pahasti vialla ja aloinkin jo epäillä ylikuntoa, mutten halunnut uskoa sitä todeksi. Seuraavalla viikolla en treenannut laisinkaan siinä toivossa, että kehoni toipuisi ennalleen. Kun sitten taas kokeilin treenata nämä samaiset oireet jatkuivat aina monta päivää putkeen. Sykkeeni nousi todella helposti esimerkiksi portaita kävellessä eikä tämä johtunut siitä, että minulla olisi ollut huono kunto… Ennen näitä oireita tunsin jopa olleeni elämäni kunnossa, kunnes seinä tuli lähes yllättäen vastaan. Edelleenkin sykkeeni reagoi kaikkeen todella helposti. Jos en ole esimerkiksi syönyt liian pitkään aikaan/syönyt tarpeeksi, olen nukkunut liian vähän, kehoni on ollut liiallisen fyysisen rasituksen alla tai minulla on paljon stressiä.

Tässä vaiheessa mieleeni ei ainakaan tule muita oireita, joita olisin havainnut. Nyt yli vuoden jälkeen minulla on näitä oireita edelleen, mutta ei suinkaan joka päivä, vaan ne ovat harventuneet ja helpottuneet huomattavasti. Tuntuu kuitenkin, että tilanne ns. junnaa paikallaan eikä edistystä tapahtu, vaikka olen yrittänyt pitää kehostani hyvää huolta, antaa sille tarpeeksi ravintoa ja lepoa… Välillä tuntuu, että minun täytyisi olla jossain 24h täyshoitolassa, jossa varmistettaisiin, että saan tasan 8h unta joka yö, syön tasan 3h välein eikä mitään ulkoisia ärsykkeitä ole… Toisin sanoen, tilanne on todella turhauttava, mutta sen kanssa on jollakin tasolla oppinut elämään.

Sunnuntaina lähden sille kauan odotetulle USA:n matkalle kolmeksi viikkoa. Otan kannettavani mukaan siltä varalta, että ehdin välillä postata reissun päältä. Palataan siis asiaan todennäköisesti seuraavan kerran jostain päin Ameriikkoja!

My Kind of Summer Drink

Processed with VSCO with c1 preset
Processed with VSCO with c1 preset
Mikä olisikaan lämpimänä kesäpäivänä parempaa, kuin raikas, tuorepuristettu mehu? Rakastan erilaisia itsetehtyjä mehuja, mutta viime aikoina on tullut mehustettua aivan liian vähän. Minun on kovasti tehnyt mieli erityisesti vihermehuja. Monesti olenkin vain laiskana käynyt sellaisen jostain hakemassa, mutta eilen päätin jälleen kaivaa mehulingon käyttöön ja pyöräyttää itse jotain vihreää.

Aineksia ostaessani en juurikaan ajatellut tulevan mehun makua, mutta lopputuloksesta muodostui silti yllätävän herkullinen! Niinpä päätin jakaa reseptin myös teidän kanssanne. Lehtikaalia olisin vielä halunnut matkaan mukaan, mutta sitä ei kaupasta löytynyt, joten tällä kertaa mentiin ilman. Sen sijaan mehulingon puristuksiin pääsi…

iso pala kurkkua
paaaaljon pinaattia
1,5 vihreää omenaa
kokonainen parsakaali
paksu siivu sitruunaa

Voilà! Sitten vain jäitä sekaan ja ei kun nauttimaan!

At This Exact Moment

…It’s 7.15 am, to be exact. I’m laying down in bed. Feeling like Sunday, lazy yet productive at the same time. The sun is saying hello to me through the window. If there’s one thing I dislike about summer, other than bees, of course, it’d definitely be the fact that it’s never cold and cozy under the blanket. It makes you feel the need of taking a fresh shower, getting rid of the sweat coming from just sleeping. I guess, sleep can be counted as a workout now?

I’m thinking of yesterday’s birthday picnic for my friend, wandering through downtown in a beautiful weather, wondering what next week will bring, what happens in the next episode of Thirteen Reasons Why. Should I watch it now or go eat breakfast and enjoy the weather? Well, at least I’m getting super hungry.

This exact moment, right here in front of my nose, feels easy. No worries to stress myself out with *knock, knock* and so many awesome things to look forward to. It’s 8 am now. Almost feels like it’s time to get up and start the day, but c’mon, it’s Sunday.

Have a great one!

Processed with VSCO with c1 presetProcessed with VSCO with c1 preset

Counting the Days

Ikävä.

Ikävä, joka tuntuu syvällä luissa ja ytimissä.

Ikävä, jota pakoon ei pääse, vaikka juoksisi itsensä henkihieveriin.

Ikävä, joka on raastanut sisintä jo kauan. Ja kun sanon kauan, tarkoitan kauan.

Sinä aamuna kun heräsin, tunsin sen sisälläni, inhottavana möykkynä rinnassani. Annoin sen vallata mieleni. Ruokin sitä muistoilla sekä tulevaisuudesta haaveilulla, kunnes ensimmäiset kyyneleet alkoivat vieriä poskiani pitkin kohti leukaa. Yritin stempata, ryhdistäytyä, mutta joskus se vain on menoa, nyt se oli.

Itkin hysteerisesti, niin etten ollut saada henkeä. En tiennyt, miten rauhoittua, mitä tehdä.

Itkua on monenlaista. On sellaista, johon on ladattu pahaa energiaa, surua ja turhautumista. On sellaista, joka on täynnä ylitsetulvivaa onnea. Ja sitten on sellaista, joka vapauttaa tunteita, tuntuen jopa helpottavalta. Ja tämä minun itkuni tuntui olevan kaikkien edellämainittujen sekoitusta.

Soitin hänelle. Itkin. Samalla yritin saada suustani, jotakin mongerrusta, josta toinen saattoi juuri ja juuri saada selvää.

Hän rauhoitteli minua. Yritti puhelimen välityksellä antaa halauksen ja pyyhkiä kyyneleistä märät kasvoni.

Tiedän, ettei minun tarvitse ikävöidä enää kauaa. Tiedän, että näämme pian. Silti tuntuu, etten jaksa enää päivääkään.

unnamed

Where You’re Now is Where You’re Supposed to Be

Sometimes I feel like everyone else is doing great things with their life; educating themselves, catching dreams, buying their very own apartment and so on…

Then there’s me, running in a hamster wheel, not moving forward.

Well I mean, there’s no denying the truth: I’m doing none of the things I just listed above and thinking about that does make me feel less about myself.

BUT when I actually started comparing my life nowadays to my life a few years back, I came to realize that I HAVE taken steps forward in my life. I have taken steps forward from the time I cried on New Year’s Eve at home thinking I’m literally nothing, scared to even go ask for a job from anywhere because in my mind I would, of course, get rejected and as soon as I would walk in everyone would think ”No, she’s definitely not getting a job from here.” To be perfectly honest with you there were times when I didn’t want to know what tomorrow will bring.

However, giving up has never been an option for me and it shouldn’t be for anyone. Because we’re always moving forward. No matter how small your steps are, you’re still taking steps. Today’s step can be just sending the job application you have been hesitating with for a while now or buying the damn plane ticket.

We all walk our own kind of path, so instead of concentrating on what we haven’t accomplished yet we should concentrate on the things we HAVE accomplished and stop comparing ourselves to others. For example, I may not be in school yet, but at least I have a full time job and it’s the kind of job I had always wanted – that’s something I can give myself applause for.

So don’t think of what everyone else is doing and what you ”should” be doing, listen to your heart and know when it’s the right time for YOU.

Processed with VSCO with c1 preset