I ain’t no Superwoman

Processed with VSCO with b5 preset
Hey you, you whose calendar is always full, you who run from place to place with no time for yourself and still manage to stay alive, how do you do it?!

I’ve been doing that for a few weeks now and I feel so dead. Dead. Like Dead dead. Even though, all the things I’ve done have been fun and I’ve enjoyed doing them. It’s just.. I happen to be that kind of person who needs time for herself, time for doing literally nothing, time for no plans. Otherwise I burn out very fast and lose interest in everything. Even the fun things become something I’d rather not do. And that right there really is sad to me, because when I’m with people I want to be there, not just physically but mentally as well, not yawning and thinking of where I need to be next.

Too much is too much, for all of us and I think it’s good to know where your personal line goes. It’s okay to say you can’t, it’s okay to say you need to just be. It’s okay to every now and then admit you can’t handle all of it, know that also super people need to charge their batteries.

So now it’s time for a few days time out, getting rid of the massive lack of sleep, wandering in the woods, breathing fresh air, writing, living in the moment and just being. And if anybody asks if I have plans for Mayday: No, no I don’t. And that, right now, is terrific music to my ears.

Enjoy the weekend peeps.

Just Sayin’

Processed with VSCO with c1 preset
Processed with VSCO with c1 presetAfter every single mess there always comes a better day. A day when you have supper and go for an evening walk to a beautiful place by the lake with a dear friend. The two of you talk about everything, take pictures and laugh at the most dumb stuff there is and suddenly you feel it’s all good. You find yourself forgeting all the anxiety you ever had and enjoying the exact moment right there.

It may be that tomorrow will be one hell of a storm again, but it just so happens that you are too busy living in today that you forget about tomorrow. And those kind of moments, my friend, are the kind of moments we need more in life… More jammin’ to Justin Bieber at 6 AM while you’re opening the gym, more surprising yourself by doing something you normally wouldn’t do like buying a book, more sunsets and sunrises, more everrrrrything that makes you smile.

Is It Okay?

Processed with VSCO with b5 preset
Onko okei ma’ata koko päivä sisällä peiton alla, vaikka ulkona on hieno ilma?

Onko okei pukea päälle se sama huppari, jonka olet kiskonut päällesi muutamana muunakin aamuna kyseisellä viikolla, vain koska se sattuu olemaan yksi niistä harvoista vaatteista, joka päällä tunnet olosi mukavaksi?

Onko okei kulkea ilman meikkiä päivästä toiseen?

Onko okei tehdä juuri päinvastoin kuin mitä järkesi sanoo?

Onko okei repäistä ja osaa vaatekappale, joka ei ole lähelläkään tyyliäsi, mutta silti siinä on jotain, mikä saa sinut kerta toisensa jälkeen mallailemaan sitä päällesi?

Onko okei olla ajoittain epäsosiaalinen?

Onko okei olla suorittamatta?

Onko okei erkaantua ihmisistä, joiden kanssa et enää tunne samanlaista yhteyttä, kuin ennen?

Onko okei postata Instagramiin kaksi saman tyylistä kuvaa peräkkäin?

Onko okei olla tekemättä se, mitä kaikki sinulta odottavat?

Onko okei olla yhtä hukassa elämänsä kanssa, kuin pyykinpesun yhteydessä mystisesti kadonnut sukka?

Onko okei kieltäytyä siirtymästä elämässä eteenpäin?

Onko okei uskoa? Tai olla uskomatta?

Ja niin edelleen. You name it.

– On okei. Hyvin okei. Tosi okei. Kaikki on okei. Kyllä, jos se juuri sillä kyseisellä hetkellä tuntuu sinusta hyvältä ja sopii juuri sinulle. Et tarvitse vastausta tai mielipidettä keneltäkään. Senkus menet ja teet tai olet tekemättä. Olet tai olet olematta. Se on hyvä juuri niin.

6AM You Are Beautiful

Processed with VSCO with c1 presetProcessed with VSCO with c1 preset
Processed with VSCO with b1 preset
Pastellin värit leikittelevät taivaalla, ilma on raikas, hiljaisuus on vallannut vilkkaimmatkin kadut, kaikkialla on suorastaan henkeäsalpaavan kaunista. Mieleni tekee hypätä pois bussin kyydistä ja antaa puhelimen kameran laulaa. Sen sijaan tyydyn vain ihailemaan, hengittämään tätä hetkeä ja sen helppoutta. Helppoutta, joka ei välttämättä enää huomenna ole läsnä. Siksi siitä pitää nauttia juuri nyt, juuri tässä.

Spring Vibes

Processed with VSCO with c1 presetProcessed with VSCO with c1 presetProcessed with VSCO with c1 preset
Kohiseva koski, lähes päivittäinen auringonpaiste, lumen alta paljastuva vehreys, raikas ilma, jota hengittää… Keväässä vain on sitä jotain. Kyllä se vain taitaa olla niin, että tuo taivaalla loistava valopallo, jota auringoksikin kutsutaan, vaikuttaa mielialaan kummasti. Aikaisemmin olen ollut talvi-ihmisiä, mutta viimeistään tämän ja viime vuoden ansiosta taidan vaihtaa leiriä. Saattaahan se olla myös sattumaa, että synkemmin on mennyt syksyllä/talvella ja keväällä/kesällä elämä on ottanut myötätuulisemman suunnan, kuka tietää, mutta nyt olen ainakin älyttömän iloinen siitä, että pimeys ja kylmyys alkaa pian olla selätetty. Sitä myöten myös mieli tuntuu heti paljon vapaammalta ja optimistisemmalta.

Viime päivinä on tullut postattua vähemmän, sillä minulla ei ole omaa tietokonetta käytösssäni. Heräsin yksi iltapäivä päiväunilta ja tokkuroissani kirjoitin koneen näppäimistöllä salasanan, en päässyt sisään. Kirjoitin sen uudelleen, eikä vieläkään onnistunut. ”Mikä tätä nyt vaivaa?!” ajattelin ja aloin renkata samaa salasanaa uudelleen, sillä olin aivan varma, että olin käyttänyt samaa salasanaa jo vuosia enkä täten voinut olla väärässä. Edelleenkään en tiedä, kokeilinko sitten kuitenkin väärää salasanaa liian monta kertaa vai onko läppärini sekaisin, mutta joka tapauksessa se täytyy viedä huoltoon, jotta pääsen taas kirjautumaan sisään…

Sen jälkeen, kun olimme katsoneet tarpeeksi monta suorastaan hilpeää Youtube-videota siitä, kuinka voi hakkeroida sisään omalle Windows-tililleen, saimme kuin saimmekin varattua meikäläiselle lennot ja hotellin New Yorkiin! Tämä tarkoittaa kaiketi sitä, että olen ihan aikuisten oikeasti lähdössä! Hui. Luultavasti ymmärrän sen vasta, kun istun lentokoneessa… Vielä pitäisi hankkia uusi ESTA vanhentuneen tilalle sekä saada loppureissun suunnitelmat vähintäänkin hahmoteltua ja lähtölaskenta voi alkaa!

Oh man, I gotta say that there’s just something about Spring! The sunlight does not only do its magic to the nature but to my mind as well. I used to be a winter person, but this year and last year have made me change my mind. Although, it may just be a coinsidence that it feels like life always takes a turn to better in Spring. Who knows, but I’m freaking happy that all the coldness and darkness will soon be gone for now. Definitely feeling more optimistic and free minded due to that!

Just letting you know it’s been more quiet here on my blog for the past few days because I just can’t log in to my own laptop… On Monday, I think, I woke up from a (way too long) nap and with still sleep in my eyes typed the password in… Error… Typed it again… Error… again… ”What the heck is wrong with this?!” I thought and tried the same password for at least ten more times. I have been using the same password for years so I thought I coundn’t be wrong but I guess I was after all or my laptop is just messed up. Anyway, I need to take it somewhere to be fixed so that I’ll be able to log in again.

Well, after watching too many quite hilarious Youtube videos of how to hack into your own Windows account we booked my flights to New York and a hotel for me to stay in! I guess this means that I’ll be travelling there for real?! Wow. I don’t think I’ll fully understand that before I’m on the plane on my way there. Now I still need to renew my ESTA and make plans for the rest of the vacation, because I’ll only be staying in NYC for a few nights. Soon the countdown can begin!

On A Wednesday Morning

Processed with VSCO with c1 preset
Painan torkkua. Ja uudestaan.

Lämpimät villasukat jaloissa. Lämmin peitto, johon käpertyä. Tyyny, johon painaa pää entistä syvemmälle.

Tavanomaiseen tapaani selaan läpi sosiaalisen median. Vastaan tekstiviestiin.

Nyt olisi viimeinen hetki nousta, mutta makaan siinä vielä pari minuuttia.

Viimein saan itseni kapuamaan ylös.

Hitain liikkein puen vaatteet päälleni, kampaan hiukseni ja siirryn pesemään hampaitani.

Katson itseäni peilistä. Väsyneet silmänaluseni pomppaavat näkökentääni aivan kuin toruen minua siitä, etten mennyt tarpeeksi ajoissa nukkumaan ja siitä, että illalla pyörittelin päässäni liikaa ajatuksia sen sijaan, että olisin antanut itseni rauhoittua ja sitten vaipua uneen. Mutta minkä minä mielelleni mahdan?

Asetan puurokattilan liedelle ja toivon, että vesi alkaisi kiehumaan nopeaa, jotta ehdin vielä syödä ennen kuin kiiruhdan bussiin.

Hiutaleiden keittyessä käyn läpi ne samat ajatukset. Ajatukset, jotka tuntuvat aina painavan enemmän tähän aikaan aamusta.

Viimein puuro on valmista.

Syötyäni singahdan ulko-ovesta ulos. Ilma on koleampi kuin edellisinä aamuina. Otan muutaman juoksuaskeleen ja pysäkille saavuttuani jään tuijottamaan taivaalla möllöttävää kuuta. Se katsoo minua puiden lomasta lempeästi. Ikään kuin se käskisi minua rauhoittumaan, pysähtymään tähän hetkeen.

Havahdun kulman takaa kaartavan bussin ääniin.

Don’t Be Joku, Don’t Let the Fear Rule You

Processed with VSCO with b1 preset
Olipa kerran Joku. Jokun ollessa pieni sillä oli paljon suuria haaveita. Joku halusi olla kuningas, hallitseva kultakruunupäinen kuningas. Niimpä Joku ryhtyi toimeen ja rakensi itselleen valtavan hiekkalinnan, jonka päälle Joku kapusi ylväänä. Ei kukaan tai mikään olisi voinut horjuttaa Jokua.

Jokun varttuessa hiekkalinna alkoi hajota. Pettymyksen ja epävarmuuden aallot piiskasivat sitä niin, että lopulta Joku luovutti kruununsa pelolle, kapusi alas antautuen kaikelle, mitä pelolla oli suunnitteilla.

Joku jätti tekemättä, menemättä, toteuttamatta, pelätessään pelon epävarmuudella maustettuja miekaniskuja. Joku halusi piiloutua kaikilta katseilta. Se ryömi itsesäälin koloon ja uskoi kaiken, mitä pelon sanansaattajat kuiskuttivat sen korvaan: ”Mitä jos epäonnistut? Mitä jos et riitä? Entä jos mokaat? Entä jos kaikki ei suju siten, miten olit suunnitellut?”

Joku jätti sanomatta, että rakastaa peläten, ettei toinen vastaisi. Joku jätti yrittämättä peläten epäonnistumisen tuomaa tuskaa. Joku ei ottanut riskejä pelon uskotellessa sille, etteivät ne kannata.

Vuosia Joku kulki pimeydessä, lamaantuneena ja yksin, kunnes eräänä päivänä se tapasi Uskon. Usko näytti sille elämän sen kaikessa moninaisuudessaan. Usko sai Jokun oivaltamaan epäonnistumisissakin piilevän toivon ja erilaisuudessa kukoistavan kauneuden. Usko halasi Jokua tiukasti, aivan kuin nuo kaksi eivät koskaan olisi olleet erossa toisistaan. ”M-mutta… Eikö nyt ole jo liian myöhäistä alkaa elämään?”, Joku kysyi. ”Ei kulta pieni, koskaan ei ole liian myöhäistä”, Usko vastasi.