A few words about facing ourselves

Joskus hiljaisuus säestettynä linnunlaululla on ainoa ääni, jonka haluan kuulla. Saatan istua sammaleiselle kivelle, ummistaa silmäni ja antaa tuulen leikitellä hiuksillani. Haistan havupuiden tuoksun ja tunnen puiden lomasta sarastavan auringon säteen kasvoillani muistutten minua siitä, ettei sinun eikä minun kokema synkkyys jatku ikuisuuteen. Vielä on monta valoisaa hetkeä elettävänä.

Processed with VSCO with c1 preset
Olen rakastunut. Olen rakastunut metsään, sen tyyneyteen, joka tuntuu samalla voimakkuutena. Jonain, joka saa minut tuntemaan itseni ja murheeni hyvin pieneksi. Jota haluan kunnioittaa. Se kuulee jokaisen ajatukseni, pyyhkii jokaisen poskellani ajoittain vierivän kyyneleen, mutta ei koskaan tuomitse. Ei koskaan huuda tai huohota niskaani. Ainut, joka voisi katsoa minua pahalla silmällä ovat oksat, jotka rätisevät kenkieni alla kävellessäni niiden päällä.

Se, mitä luonto saa minut tuntemaan on hyväksyntä. Se ottaa meidät tällaisenaan. Niin kuin meidän jokaisen kuuluisi ottaa itsemme.

Processed with VSCO with c1 preset
Nyt kun mietin, saraistumiseni ylikuntoon on tuonut minusta esiin enemmän hengellisiä puolia. Se on pakottanut minut kääntymään sisälle, asettanut minut face to face itseni kanssa miettimään, kuka minä olen ja kuka haluan olla. Entä millaisia arvoja minulla on? Se on ajanut minut arvostamaan enemmän sitä, mitä pääkopastani löytyy sen sijaan, että keskittyisin vain kiivaasti tuijottamaan vatsalihaksiani peilistä. Nyt olen joutunut kohtaamaan itseni ja päälleni kaatuvat ajatukseni siinä missä ennen olisin painellut nostamaan rautaa, vuodattamaan hikeä ja nostamaan sykettä ehkä jopa kieltäen kaiken tapahtuneen. Nyt tallustelen metsään tai muuhun rauhalliseen paikkaan kuulemaan, mitä sydämelläni on minulle sanottavaa. Vaikkakin joskus se tekee kipeää, uskomattoman kipeää.

Välillä on jopa tuntunut, kuin minut oltaisiin asetettu pieneen huoneeseen lukkojen taakse, istumaan pöydän ääreen. Pöydän toisella puolella istuu se, kuka sisimmässäni olen, ilman suojamuureja, ulkoisia avuja, tekohymyä tai ajatusta siitä, että täytyy olla vahva… Olemme joutuneet tuijottamaan toisiamme silmiin, kauan. Olen yrittänyt rimpuilla pois, mutta ovet ovat lukossa. Ne avautuvat vasta, kun olen oppinnut itsestäni tarpeeksi. Kun olen oppinut kohtaamaan itseni ja olen valmis löytämään balanssin ulkomaailman pinnallisuuden ja sisimpäni välillä. Minä en päätä, koska olen valmis. Elämä päättää sen.

Processed with VSCO with c1 preset
Monet meistä jopa opetetaan kieltämään negatiiviset tunteet, nielemään kyynelet ja puremaan hammasta ponnistaen positiivisuudesta. Tiedän tasantarkkaan, miltä tuntuu, kun haluaisi vain painaa elämän pause-nappia ja play sitten, kun pahin tuska on ohi. Nyt ajatellessani asiaa uudelleen olen jopa onnellinen siitä, ettei pause-nappia ole, sillä silloin me olisimme heikkoja. Nyt meidän on oltava vahvoja, kohdattava tunteemme, ennemmin tai myöhemmin, opeteltava käsittelemään niitä ja siten vahvistua entisestään.

Voimme ajatella vaikeuksia joko heikkouksina tai vahvuuksina. Kaikki tietävät sanonnan ”no pain, no gain”. Se pätee niin treenaamiseen kuin elämään ylipäätään. Monesti heikoimmilla hetkillämme vahvistumme eniten. Siksi myös kipuilu ja tummat värit kuuluvat elämän taideteokseen. Myös kaikkein mielenkiintoisimmat ja koskettavimmat tarinat ovat yleensä niitä, joissa vajotaan välillä myös syviin vesiin. Kukapa jaksaisi lukea kirjaa pelkästä kukkameressä tanssahtelusta?

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s