My Kind of Summer Drink

Processed with VSCO with c1 preset
Processed with VSCO with c1 preset
Mikä olisikaan lämpimänä kesäpäivänä parempaa, kuin raikas, tuorepuristettu mehu? Rakastan erilaisia itsetehtyjä mehuja, mutta viime aikoina on tullut mehustettua aivan liian vähän. Minun on kovasti tehnyt mieli erityisesti vihermehuja. Monesti olenkin vain laiskana käynyt sellaisen jostain hakemassa, mutta eilen päätin jälleen kaivaa mehulingon käyttöön ja pyöräyttää itse jotain vihreää.

Aineksia ostaessani en juurikaan ajatellut tulevan mehun makua, mutta lopputuloksesta muodostui silti yllätävän herkullinen! Niinpä päätin jakaa reseptin myös teidän kanssanne. Lehtikaalia olisin vielä halunnut matkaan mukaan, mutta sitä ei kaupasta löytynyt, joten tällä kertaa mentiin ilman. Sen sijaan mehulingon puristuksiin pääsi…

iso pala kurkkua
paaaaljon pinaattia
1,5 vihreää omenaa
kokonainen parsakaali
paksu siivu sitruunaa

Voilà! Sitten vain jäitä sekaan ja ei kun nauttimaan!

At This Exact Moment

…It’s 7.15 am, to be exact. I’m laying down in bed. Feeling like Sunday, lazy yet productive at the same time. The sun is saying hello to me through the window. If there’s one thing I dislike about summer, other than bees, of course, it’d definitely be the fact that it’s never cold and cozy under the blanket. It makes you feel the need of taking a fresh shower, getting rid of the sweat coming from just sleeping. I guess, sleep can be counted as a workout now?

I’m thinking of yesterday’s birthday picnic for my friend, wandering through downtown in a beautiful weather, wondering what next week will bring, what happens in the next episode of Thirteen Reasons Why. Should I watch it now or go eat breakfast and enjoy the weather? Well, at least I’m getting super hungry.

This exact moment, right here in front of my nose, feels easy. No worries to stress myself out with *knock, knock* and so many awesome things to look forward to. It’s 8 am now. Almost feels like it’s time to get up and start the day, but c’mon, it’s Sunday.

Have a great one!

Processed with VSCO with c1 presetProcessed with VSCO with c1 preset

Counting the Days

Ikävä.

Ikävä, joka tuntuu syvällä luissa ja ytimissä.

Ikävä, jota pakoon ei pääse, vaikka juoksisi itsensä henkihieveriin.

Ikävä, joka on raastanut sisintä jo kauan. Ja kun sanon kauan, tarkoitan kauan.

Sinä aamuna kun heräsin, tunsin sen sisälläni, inhottavana möykkynä rinnassani. Annoin sen vallata mieleni. Ruokin sitä muistoilla sekä tulevaisuudesta haaveilulla, kunnes ensimmäiset kyyneleet alkoivat vieriä poskiani pitkin kohti leukaa. Yritin stempata, ryhdistäytyä, mutta joskus se vain on menoa, nyt se oli.

Itkin hysteerisesti, niin etten ollut saada henkeä. En tiennyt, miten rauhoittua, mitä tehdä.

Itkua on monenlaista. On sellaista, johon on ladattu pahaa energiaa, surua ja turhautumista. On sellaista, joka on täynnä ylitsetulvivaa onnea. Ja sitten on sellaista, joka vapauttaa tunteita, tuntuen jopa helpottavalta. Ja tämä minun itkuni tuntui olevan kaikkien edellämainittujen sekoitusta.

Soitin hänelle. Itkin. Samalla yritin saada suustani, jotakin mongerrusta, josta toinen saattoi juuri ja juuri saada selvää.

Hän rauhoitteli minua. Yritti puhelimen välityksellä antaa halauksen ja pyyhkiä kyyneleistä märät kasvoni.

Tiedän, ettei minun tarvitse ikävöidä enää kauaa. Tiedän, että näämme pian. Silti tuntuu, etten jaksa enää päivääkään.

unnamed

Where You’re Now is Where You’re Supposed to Be

Sometimes I feel like everyone else is doing great things with their life; educating themselves, catching dreams, buying their very own apartment and so on…

Then there’s me, running in a hamster wheel, not moving forward.

Well I mean, there’s no denying the truth: I’m doing none of the things I just listed above and thinking about that does make me feel less about myself.

BUT when I actually started comparing my life nowadays to my life a few years back, I came to realize that I HAVE taken steps forward in my life. I have taken steps forward from the time I cried on New Year’s Eve at home thinking I’m literally nothing, scared to even go ask for a job from anywhere because in my mind I would, of course, get rejected and as soon as I would walk in everyone would think ”No, she’s definitely not getting a job from here.” To be perfectly honest with you there were times when I didn’t want to know what tomorrow will bring.

However, giving up has never been an option for me and it shouldn’t be for anyone. Because we’re always moving forward. No matter how small your steps are, you’re still taking steps. Today’s step can be just sending the job application you have been hesitating with for a while now or buying the damn plane ticket.

We all walk our own kind of path, so instead of concentrating on what we haven’t accomplished yet we should concentrate on the things we HAVE accomplished and stop comparing ourselves to others. For example, I may not be in school yet, but at least I have a full time job and it’s the kind of job I had always wanted – that’s something I can give myself applause for.

So don’t think of what everyone else is doing and what you ”should” be doing, listen to your heart and know when it’s the right time for YOU.

Processed with VSCO with c1 preset

A Letter to You

FullSizeRender(3)
Tänään kirjoitan sinulle, sinulle, joka tunnet tarvetta talloa ihmisiä ympärilläsi maahan, jotta saisit itse loistaa.

Minun on aina ollut hyvin vaikeaa ymmärtää kaltaisiasi, mutta haluan yrittää. Haluan yrittää ymmärtää sisäistä lastasi. Sitä pientä tyttöä tai poikaa, jota ei ehkä kehuttu kylliksi hänen saavutuksistaan ja joka nyt hakee muiden hyväksyntää väärin keinoin. Ehkä hän ei saanut riittävästi rakkautta. Ehkä hän ei saanut virheitään anteeksi ja niin hän oppi, etteivät virheet kuulu elämään, että täytyy suorittaa, olla täydellinen, yli-ihminen, ollakseen tarpeeksi. Ehkä hänen sisaruksensa pärjäsivät aina koulussa ja harrastuksissa paremmin ja siksi hän kokee nyt tarvetta kilpailla muiden kanssa sen sijaan, että antaisi heidänkin kukoistaa samalla.

Toivon todella, että jonain päivänä käsität, ettei muiden menestys ole sinulta pois. Ei kukkienkaan tarvitse talloa toisiaan, jotta voisivat itse puhjeta loistoonsa, vaan ne kukoistavat kaikki yhdessä ja näyttävät niin entistä paremmalta. Toivon, että jonain päivänä luovut suojamuuristasi ja ymmärrät ihmisen haavoittuvaisuuden olevan osa elämää. Sinun ei tarvitse peitellä omia virheitäsi, sillä niiden tekeminen on täysin inhimillistä ja tulet mitä todennäköisimmin saamaan ne anteeksi.

Osa minusta haluaisi kovasti halata sisäistä lastasi, jotta se oppisi olevansa riittävä omana itsenään. Nyt tulet todennäköisesti vain ajamaan ihmisiä pois ympäriltäsi, ellet pian oivalla yhteen hiileen puhaltamisen tärkeyttä pelkän oman edun ajamisen sijaan. Toisaalta saat vereni kiehumaan, mutta rehellisesti sanottuna en usko, että sinulla itselläsikään on todellisuudessa hyvä olla.

Overtraining part 1 – How did I end up in this situation?

Mietin kuumeisesti, mistä voisin kirjoittaa seuraavaksi. Sitten eräs tuttuni mainitsi ylikuntoaiheen kinnostavan ja minähän tartuin ideaan. Kiitos Piila!

Kuten olen jo muutamaan otteeseen maininnut: Olen ylikunnossa. Olen ollut jo yli vuoden eikä minulla ole vielä tarkempaa tietietoa siitä, koska tämä pitkä ja so far kivinen tie tulee päätökseensä. Onneksi olen hyvin ammattitaitoisen lääkärin hoivissa, mutta hieman hänkin on ymmällään siitä, miksi parantuminen on pitkittynyt näin ja tilanne junnaa paikoillaan.

Aihe on niin pitkä ja laaja, että ajattelin jakaa sen useampaan osaan, joissa käsittelen asiaa eri kannoilta. Tässä ensimmäisessä osassa kerron, miten päädyin nykyään vallitsevaan tilanteeseen.

Krooniseen ylirasitustilaan ajautuminen on monesti monen asian summa enkä voi olla varma siitä, mitkä kaikki seikat ajoivat minut tähän pisteeseen, mutta itse pohdittuani, luettuani tietoa netistä ja juteltuani lääkäreiden kanssa uskon tietäväni, miksi olen nyt tässä.

Jo kauan ennen sairastumistani olin lukenut asiasta netistä, mutta mielessäni oli tyypillinen harhaluulo siitä, että ylikunto olisi vain kilpaurheilijoiden kirous, ei huvin vuoksi treenaajien. Olenkin menneen vuoden aikana kohdannut lukuisia epäilyjä sen suhteen, että olen ylikunnossa, mutta en ole kilpaurheilija. Nykyistä lääkäriäni edeltävälle lääkärille mennessäni hän suurinpiirtein nauroi minulle päin naamaa eikä kuulemma allekirjoittanut ylikuntoa. Oli turhauttavaa, kun aluksi ihmiset keksivät omia diagnooseja tilanteestani; ”Eihän se nyt ylikuntoa voi olla! Se on varmaan vaan tuota tai tuota tai tuota…” Monet ajattelivat, että olen ihan turhaan treenaamatta ja että olen kuvitellut kaikki oireeni.

Kyllä, on mahdollista, että myös perus pertsa päätyy tähän tilanteeseen ja asiaa täytyy katsoa laajemmin, ei jumittua pelkän treenimäärän tuijottamiseen.

Itse treenasin noin 6-7 kertaa viikkoa kohden (salia ja ryhmäliikuntaa) pitäen joka viikko yhden lepopäivän. Palauttavaa liikuntaa ei juurikaan ollut, vaan kaikki treenini olivat kovatehoisia ja tuolloinen käsitykseni oli pitkälti se, ettei se ole treeni eikä mikään, jos syke ei hivo pilviä enkä paina menemään verenmaku suussani. Edelleenkään en voi sanoa nauttivani matalasykkeisestä liikunnasta, mutta niin se vain on, että treeniviikkoon tulisi sisältyä myös rauhallisempaa settiä eikä tämä ole häpeä, vaan fiksu ja kehittävä valinta. Myös lepoviikkoja olisi hyvä olla, minulla ei ollut. En vain malttanut pysyä poissa salilta niin ”pitkää” aikaa, mutta ajatellessani asiaa jälkeenpäin uudelleen, viikko on naurettavan lyhyt aika verrattuna siihen, kuinka kauan olen nyt ollut treenaamatta.

Pari postausta sitten kerroin teille ajatuksiani ruuasta ja mainitsin siinä, että uskon myös noudattamani dieetin olleen iso osasyy tähän kaikkeen. En silloin käsittänyt asiaa täysin, mutta söin aivan liian vähän kulutukseeni nähden. Näin jälkeenpäin ajatellen on hassua, että edes kuukautisten loppuminen ja ajoittainen huonovointisuus eivät saaneet minua ymmärtämään, ettei dieetti ollut keholleni hyväksi. On vaikeaa ymmärtää, miksi ylipäätään halusin alkaa dieetille, sillä minulla oli täysin normaali treenaavan nuoren naisen keho, joka ei olisi tarvinnut dieettausta. Muistan vain oloni olleen pöhöttynyt. Minun tuli myös helposti syötyä joko liikaa tai liian vähän, joten halusin selkeät ohjeet sille, miten tulisi syödä.

Tuolloin stressasin myös vielä nykyistä enemmän tulevaisuudestani ja minuun kohdistui asian suhteen valtava ulkoinen paine. En kokenut olevani tarpeeksi hyvä missään tai mihinkään. Muunmuassa näitä asioita pakenin salille. En ymmärtänyt, että henkisen kuormituksen alla pitäisi höllätä fyysisen kuormituksen suhteen. Molemmathan ovat stressitila keholle, mikä vaikeuttaa palautumista.

Neljäs syy, joka selvisi vasta osaavan lääkärin toimesta, oli keuhkoissani oleva tulehdus, joka olemassaolollaan on jatkuva rasite keholleni. Sen alkuperä ei vielä toistaiseksi ole 100% selvillä, mutta toivottavasti sekin pulma ratkeaa pian, jotta kroppani pääsisi palautumaan kunnolla.

Yksi tärkeimmistä asioista, jonka haluan sanoa on, että älä ikinä ajattele ettei tämä tai muu vastaava voi osua sinun kohdallesi. Ajattelin niin itse ja tässä sitä nyt kaikesta huolimatta ollaan. Et koskaan voi tietää. Ei kannata myöskään verrata omia treeni- tai ruokamääriään muiden vastaaviin, sillä meidän jokaisen keho on niin erilainen. Toisen keho saattaa esimerkiksi kestää paljon enemmän treeniä kuin sinun ennen kuin seinä tulee vastaan. Tämän vuoksi oman kehon kuunteleminen on ensiarvoisen tärkeää.

Seuraavassa ylikuntoa käsittelevässä postauksessa ajattelin pureutua paremmin oireisiin.

(Huom! En ole lääkäri enkä asiantuntija, vaan kirjoitan oman kokemuksen ja tietämyksen perusteella)

Why

Miksi luottamuksen rakentaminen ja kestää niin kauan?

Miksi vastaamme monesti ”ihan hyvää kuuluu”, vaikka elämä olisi kuin juuri tiiliseinää päin tösäyttänyt savuava rekka?

Miksi jaksamme pitää yllä pientä toivonkipinää, vaikka tilanne vaikuttaisi kuinka toivottomalta?

Miksi olemme liian ylpeitä kohdataksemme toisemme ymmärryksellä?

Miksi kassatyöntekijä ei aina tervehdi ollenkaan, kun menet kassalle tai sitten vain murahtaa ilmeettömästi?

Miksi emme ehdi/jaksa aina pitää yhteyttä meille tärkeisiin ihmisiin, vaikka haluaisimme ehtiä/jaksaa?

Miksi automaattisesti vähättelemme itseämme sen sijaan, että puhuisimme itsellemme yhtä kauniisti kun puhumme muille?

Miksi jotkut ihmisuhteet kuihtuvat tahtomattamme kasaan kuin rusinoiksi kuihtuvat viinirypäleet?

Miksi emme uskalla yrittää, vaikka meillä ei olisi mitään menetettävää?

Miksi käyttäydymme tökerösti toista kohtaan ja sitten tulistumme, kun saammekin samanlaista kohtelua takaisin?

Miksi haluamme aina jotain enemmän, kun mitä meillä nyt on?

Miksi lyttäämme toisiamme alas nostaaksemme itsemme ylös?

Miksi osaamme arvostaa asioita, ihmisiä ja hetkiä vasta sitten, kun on aivan liian myöhäistä?

Miksi emme heti päästä menemään ihmisiä, joiden läsnäolo tuo enemmän huonoja kuin hyviä viboja?

Miksi joskus täytyy käydä läpi helvetti, jotta vihdoin sisäistää opetuksen, jota elämä on yrittänyt opettaa meille jo kauan?

Miksi tarvitsemme ulkoista vahvistusta ymmärtääksemme, että olemme riittäviä tällaisina, kuin olemme?

Miksi joskus on niin vaikeaa tulkita sydämen antamia viestejä?

Processed with VSCO with c1 preset