Overtraining part 1 – How did I end up in this situation?

Mietin kuumeisesti, mistä voisin kirjoittaa seuraavaksi. Sitten eräs tuttuni mainitsi ylikuntoaiheen kinnostavan ja minähän tartuin ideaan. Kiitos Piila!

Kuten olen jo muutamaan otteeseen maininnut: Olen ylikunnossa. Olen ollut jo yli vuoden eikä minulla ole vielä tarkempaa tietietoa siitä, koska tämä pitkä ja so far kivinen tie tulee päätökseensä. Onneksi olen hyvin ammattitaitoisen lääkärin hoivissa, mutta hieman hänkin on ymmällään siitä, miksi parantuminen on pitkittynyt näin ja tilanne junnaa paikoillaan.

Aihe on niin pitkä ja laaja, että ajattelin jakaa sen useampaan osaan, joissa käsittelen asiaa eri kannoilta. Tässä ensimmäisessä osassa kerron, miten päädyin nykyään vallitsevaan tilanteeseen.

Krooniseen ylirasitustilaan ajautuminen on monesti monen asian summa enkä voi olla varma siitä, mitkä kaikki seikat ajoivat minut tähän pisteeseen, mutta itse pohdittuani, luettuani tietoa netistä ja juteltuani lääkäreiden kanssa uskon tietäväni, miksi olen nyt tässä.

Jo kauan ennen sairastumistani olin lukenut asiasta netistä, mutta mielessäni oli tyypillinen harhaluulo siitä, että ylikunto olisi vain kilpaurheilijoiden kirous, ei huvin vuoksi treenaajien. Olenkin menneen vuoden aikana kohdannut lukuisia epäilyjä sen suhteen, että olen ylikunnossa, mutta en ole kilpaurheilija. Nykyistä lääkäriäni edeltävälle lääkärille mennessäni hän suurinpiirtein nauroi minulle päin naamaa eikä kuulemma allekirjoittanut ylikuntoa. Oli turhauttavaa, kun aluksi ihmiset keksivät omia diagnooseja tilanteestani; ”Eihän se nyt ylikuntoa voi olla! Se on varmaan vaan tuota tai tuota tai tuota…” Monet ajattelivat, että olen ihan turhaan treenaamatta ja että olen kuvitellut kaikki oireeni.

Kyllä, on mahdollista, että myös perus pertsa päätyy tähän tilanteeseen ja asiaa täytyy katsoa laajemmin, ei jumittua pelkän treenimäärän tuijottamiseen.

Itse treenasin noin 6-7 kertaa viikkoa kohden (salia ja ryhmäliikuntaa) pitäen joka viikko yhden lepopäivän. Palauttavaa liikuntaa ei juurikaan ollut, vaan kaikki treenini olivat kovatehoisia ja tuolloinen käsitykseni oli pitkälti se, ettei se ole treeni eikä mikään, jos syke ei hivo pilviä enkä paina menemään verenmaku suussani. Edelleenkään en voi sanoa nauttivani matalasykkeisestä liikunnasta, mutta niin se vain on, että treeniviikkoon tulisi sisältyä myös rauhallisempaa settiä eikä tämä ole häpeä, vaan fiksu ja kehittävä valinta. Myös lepoviikkoja olisi hyvä olla, minulla ei ollut. En vain malttanut pysyä poissa salilta niin ”pitkää” aikaa, mutta ajatellessani asiaa jälkeenpäin uudelleen, viikko on naurettavan lyhyt aika verrattuna siihen, kuinka kauan olen nyt ollut treenaamatta.

Pari postausta sitten kerroin teille ajatuksiani ruuasta ja mainitsin siinä, että uskon myös noudattamani dieetin olleen iso osasyy tähän kaikkeen. En silloin käsittänyt asiaa täysin, mutta söin aivan liian vähän kulutukseeni nähden. Näin jälkeenpäin ajatellen on hassua, että edes kuukautisten loppuminen ja ajoittainen huonovointisuus eivät saaneet minua ymmärtämään, ettei dieetti ollut keholleni hyväksi. On vaikeaa ymmärtää, miksi ylipäätään halusin alkaa dieetille, sillä minulla oli täysin normaali treenaavan nuoren naisen keho, joka ei olisi tarvinnut dieettausta. Muistan vain oloni olleen pöhöttynyt. Minun tuli myös helposti syötyä joko liikaa tai liian vähän, joten halusin selkeät ohjeet sille, miten tulisi syödä.

Tuolloin stressasin myös vielä nykyistä enemmän tulevaisuudestani ja minuun kohdistui asian suhteen valtava ulkoinen paine. En kokenut olevani tarpeeksi hyvä missään tai mihinkään. Muunmuassa näitä asioita pakenin salille. En ymmärtänyt, että henkisen kuormituksen alla pitäisi höllätä fyysisen kuormituksen suhteen. Molemmathan ovat stressitila keholle, mikä vaikeuttaa palautumista.

Neljäs syy, joka selvisi vasta osaavan lääkärin toimesta, oli keuhkoissani oleva tulehdus, joka olemassaolollaan on jatkuva rasite keholleni. Sen alkuperä ei vielä toistaiseksi ole 100% selvillä, mutta toivottavasti sekin pulma ratkeaa pian, jotta kroppani pääsisi palautumaan kunnolla.

Yksi tärkeimmistä asioista, jonka haluan sanoa on, että älä ikinä ajattele ettei tämä tai muu vastaava voi osua sinun kohdallesi. Ajattelin niin itse ja tässä sitä nyt kaikesta huolimatta ollaan. Et koskaan voi tietää. Ei kannata myöskään verrata omia treeni- tai ruokamääriään muiden vastaaviin, sillä meidän jokaisen keho on niin erilainen. Toisen keho saattaa esimerkiksi kestää paljon enemmän treeniä kuin sinun ennen kuin seinä tulee vastaan. Tämän vuoksi oman kehon kuunteleminen on ensiarvoisen tärkeää.

Seuraavassa ylikuntoa käsittelevässä postauksessa ajattelin pureutua paremmin oireisiin.

(Huom! En ole lääkäri enkä asiantuntija, vaan kirjoitan oman kokemuksen ja tietämyksen perusteella)

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s