This week is *the poop emoji

Tiedättekö sen tunteen, kun mikään ei oikein tunnu onnistuvan? Ei sitten mikään! Juuri pääsin kehumaan, kuinka hyvää kuuluu, toki enhän minä sitä tarkoittanut, etteikö näitä känkkäränkkäpäiviäkin mahtuisi mukaan. Nyt on vain niin, että koko viikon fiilis on ollut yleisärsyyntynyt vähänväliä. On tullut sählättyä oikein kunnolla ja tuntuu, että kaikki perusasiat, joiden pitäisi olla itsestäänselviä, meinaa unohtua. Ärsyyntyneen tunnelman saakin aikaan juuri nuo lukemattomat sähläykset! Tuntuu, etten keskity mihinkään kunnolla enkä ajattele asioita loppuun asti. Kaiken lisäksi, yleensä omalla kohdallanihan tämä menee niin, että kun sählään kerran, hämmennyn edellisestä sähläyksestäni niin, että sählään todennäköisesti myös toisenkin kerran heti perään. Kotoa lähtiessäni tarkistan miljoonasatatuhatta kertaa, että kaikki avaimet on mukana. Sitäkin useamman kerran varmistan töistä lähtiessäni, että kaikki ovet ovat lukossa ja muistin tehdä kaiken tarvittavan, saatuani kokkailut päätökseen, vilkaisen hellaa kolmetoistatuhatta kertaa tarkistaakseni, että se varmasti on poissa päältä ja niin edelleen… Tämä kaikki siksi, etten varsinkaan tällä viikolla luota itseeni eikä ole syytäkään. En nimittäin yhtään ihmettelisi, jos tällä menestyksellä polttaisin talomme maantasalle, kompastuisin kliseisesti banaaninkuoreen tai vaikka unohtaisin työ- sekä kotiavaimet kotiin.

Osaan nauraa omille mokilleni tiettyyn pisteeseen asti, mutta tässä vaiheessa viikkoa alkaa lähinnä ottaa päähän:-D Onneksi on kavereita ja läheisiä, tuttuja ja tuntemattomia, jotka tarkoituksella tai tarkoituksettomasti osaavat piristää päiviä ja stempata sillon, kun olen itselleni liian ankara. Nyt olen vain niin valmis viikonloppuun ja laitan sormet sekä varpaat ristiin sen puolesta, että ensi viikolla onnistaa paremmin!
Processed with VSCO with b5 presetProcessed with VSCO with b5 preset

The beauty of our homeland

Processed with VSCO with c1 presetProcessed with VSCO with c1 presetProcessed with VSCO with b5 presetProcessed with VSCO with c1 preset
Processed with VSCO with c1 preset
Kuten sanottu, minulla on ollut lieviä vaikeuksia totutella elämään Suomessa (vaikka olin poissa vain kolme viikkoa…), tai enimmäkseen ajatukseen siitä, että olen taas täällä ja tulen olemaan tovin ennen kuin pääsen jälleen hyppäämään lentokoneeseen kohti kaukomaita.

Kotiutumista on kuitenkin helpottanut huomattavasti se, että aurinkokin on suvainnut välillä näyttäytyä lukuisista sadepäivistä huolimatta. Olemmekin aurinkoisina päivinä äitini kanssa nauttineen kotiseudun kauneudesta, sillä vaikka välillä sitä ei uskoisi, täältäkin löytyy todella kaunista maastoa. Erityisesti nautin uusien kivojen paikkojen löytämisestä. Sellaisten, jotka ovat aina olleet lähellä, mutta silti niihin ei ole koskaan tarkemmin tutustunut. Esimerkiksi, matkalla Ikeasta kotiin pysähdyimme katsomaan pieniä lampaan pokasia! Uuiiih, en olisi millään edes malttanut jättää niitä sinne, sillä yksi niistä sulatti sydämeni täysin. Tämäkin lammasaitaus oli ollut siinä niin kauan kun muistan, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun todella avasin sille silmäni. Perjantaina tein myös jotain ennen kuulumatonta, nimittäin kastoin talviturkkini! En ollutkaan pulahtanut Suomen vesistöihin moneen vuoteen. Vesi oli hyisen kylmää, mutta sitäkin rentouttavampaa pitkän kävelylenkin jälkeen. Eräs toinen päivä pyöräilimme Arboretumiin ihastelemaan kukkaanpuhjenneita ruusuja ja Finlaysonille katsastamaan kivat katumaalaukset, jotka todellakin tuovat katukuvaan piristystä!

Varmaan on sanomattakin selvää, että reissaan mielummin ulkomailla, kuin Suomessa, mutta erityisesti tämä mennyt vuosi on saanut minut tajuamaan, etten todellakaan voi kieltää, etteikö tämä aina-niin-harmaana-pidetty kotimaakin osaisi ajoittain olla todella kaunis. Täytyy vain osata avata sille silmät.

Mitkä ovat teidän suosikkipaikkoja Suomessa?

BLACKOUT

Miten ja miksi tässä aina käy näin. On ihan suunnaton halu kirjoittaa, mutta jostain syystä tekstiä tai ideoita siitä, mistä kirjoittaa, ei vain synny. Välillä ideoita tulee, mutta tainnutan ne heti ajattelemalla, ettei aihe ole tarpeeksi kiinnostava.

Sitten luen muiden blogeja ja kynnys kirjoittamiseen kasvaa entisestään, sillä välillä tuntuu siltä, että monet blogit ovat vähän kuin täynnä pieniä artikkeleita, pullollaan toinen toistaan hienompia kuvia ja täydellisiksi hiottuja tekstejä. Ei-niin-mielenkiintoisista aiheistakin saadan mielenkiintoisia. Tai sitten minusta vain tuntuu siltä? Vähemmästäkin iskee alemmuuskompleksi, vaikka tiedän, että pitäisi vain keskittyä omaan tekemiseen…

Ehkä tyhjä pääni johtuu siitäkin, että perustettuani tämän blogin päätin, etten kirjoita tänne arkisia kuulumisiani siitä, mitä minäkin päivänä tein, vaan keskityn ”isompiin asioihin” ja tunteisiin. Tai ainakin lähestyn arkisiakin asioita eri tavalla.

Noihin aikoihin kävinkin läpi normaalia enemmän erilaisia tunteita ja henkisesti vaikeampia aikoja. Oli helppo ammentaa inspiraatiota negatiivisista tunteista, mutta mitä nyt, kun niitä ei juurikaan ole ollut? Tai on, mutta ei lähellekkään siinä mittakaavassa, kuin ennen. On vain tavallisia arkipäiviä, hyviä ja huonoja hetkiä ja jos joku kysyy mitä kuuluu, voin hyvällä omallatunnolla vastata ”ihan hyvää”.

Eräs tuttuni lähetti minulle keväällä Facebookissa viestiä kertoakseen, että tykkää Instagram feedistäni, sillä se ei ole kiiltokuvamainen niin kuin monet feedit nykyään ovat; esitellään kalliita laukkuja, täydellistä vartaloa, joka sunnuntaisia brunsseja ja melkeimpä kilpaillaan siitä, kenen elämä näyttää hienoimmalta. Ilmaisen rehellisesti myös huonompia fiiliksiä. Pidin kovasti saamastani palautteesta, sillä juuri siihen pyrinkin, ettei sosiaalinen mediani antaisi ymmärtää, että kaikki on täydellistä.

Olen kuitenkin viime aikoina miettinyt jonkin verran tätä kommenttia ja sitä, olenko enää mielenkiintoinen, jos en kirjoita jatkuvasti henkilökohtaisia tai avaa sielunmaailmaani, jos minulla ei ole haavoja nuoltavanani, jos kirjoitan joskus tavallisesta arjesta kaikessa yksinkertaisuudessaan? Toisaalta, eihän kenenkään elämä ole koko ajan huonoja aikoja eikä hyviä aikoja, vaan molemmat kuuluvat elämään. Tämä on vain jotain, mitä on tullut pohdittua. Rehellisyydestä huolimatta, tarkoitus oli alunperinkin näyttää blogissa elämän kaikki eri värit, ei siis tietenkään vain niitä synkempiä. Tuntuu vain, että hyvistä tunteista on vaikeampi kirjoittaa. Niin hassulta kun se kuulostaakin! En tiedä, ehkä käyn läpi jonkinlaista blogi-identiteettikriisiä:-D Ehkä koen, että kaiken pitäisi olla niin kovin täydellistä. Ehkä asetan itselleni turhia paineita.

Jatkossa ajattelin kuitenkin kaivautua enemmän ulos boxista, jonka itse itselleni loin ja kirjoittaa kaikesta, myös siitä arjesta, ilman sen kummempaa dramaattisuutta.
Processed with VSCO with c1 preset

I’m Hoping This Is the One

Ehkä ensimmäisen kerran elämässäni minulla on pitkäjänteinen suunnitelma sen suhteen, mitä haluan tehdä, missä olla. Minulla on jotain, mitä kohti mennä, tehdä töitä. Minulla on uskallusta, halua ja tunnetta siitä, mikä on oikein.

Suunnitelmani ei kuitenkaan ole lähelläkään perinteistä, saati sitten helppoa ja sekös pelottaa. Olen niin monta kertaa kulkenut johonkin suuntaan, mutta elämä onkin päättänyt lähteä kuljettamaan minua juuri vastakkaiseen. Pelottaa, että matto viedään taas jalkojen alta ja jälleen löydän itseni umpikujasta. Pelottaa, että visioni on liian monimutkainen toteutuakseen.

Välillä tuntuu, että on turha tehdä suunnitelmia, kun kohtalo kuitenkin lopulta tekee ne puolestamme. Halusimme tai emme.

Anyway, oli lopputulos mikä hyvänsä, tunnen itseni. Tiedän, etten ole valmis tekemään töitä asioiden eteen, jotka eivät sisimmässäni tunnu hyvältä, vaikka kuinka ympärilläni olevat ihmiset yrittäisivät minua patistella. Se perinteinen ei missään vaiheessa ole tuntunut oikealta.  Joten, jos jokin tuntuu hyvältä, on minun lähdettävä kulkemaan sitä kohti.
Processed with VSCO with b5 preset

Back in Finland

Processed with VSCO with c1 presetProcessed with VSCO with c1 preset
Heipat taas Suomen kamaralta!

Palasin viime sunnuntai-iltana. Tämä viikko onkin mennyt tapellessa massiivisen jet lagin kanssa. Voisi sanoa, että joka toinen yö on ollut täysin uneton ja joka toinen hyvin nukuttu. Aikaeron lisäksi olen kamppaillut ajatusteni kanssa, jotka eivät millään suostu ymmärtämään, että se kaikki on nyt takanapäin eikä uutta reissua ole mahdollista järjestää todennäköisesti ennen ensi kesää.

Monesti sitä kuulee lausahduksen ”Oli kiva loma, mutta oli myös ihana palata kotiin.” Minulle tällainen tunne tuntuu tällä hetkellä varsin vieraalta. Toki on ollut kiva nähdä kavereita, perhettä ja työkavereita, mutta kaipaan niin kovasti takaisin Texasiin enkä voi olla selaamatta matkakuvia aina uudelleen ja uudelleen.

Ehdottomasti raskainta siinä, että on koti kahdessa (tai useammassa) eri maassa on se, että joutuu aina jättämään jonkun jonnekin. Koskaan ei voi saada kaikkea eikä kaikkia. Rakastan USA:ta, mutta paluumatkalla itken aina kyynelkanavani kuiviin sanottuani heipat ja hetken maailma tuntuu pahalta paikalta, sillä ikävä on niin kova. Kuitenkin, lopulta on Suomessakin palattava arkeen ja antaa elämän jatkua.

Aurinkoista viikonloppua kaikille!

Hi from Finland!

I arrived here last Sunday night. This week has pretty much been all about struggling with a crazy jet lag and besides that it’s been hard to let go of the thought of wanting to hop on the next plane and fly back to the USA. I just can’t understand that the trip I waited for so long is now over and there most likely won’t be another one before next summer…

I feel like it’s very common for people to say that ”It was a wonderful vacation and we had a great time, but it’s so nice to be back home!” – Definitely not something I said when I came back here. Of course, it’s been nice to see family, friends and work mates again, mut I miss Texas so much and I just cannot stop going through the thousands of travel pictures I have on my phone.

With no doubt the hardest part of having home in more than one country is that you always have to leave someone behind. You can really never have everyhting and everyone at once. I absolutely love the USA, but every time I have to leave to go back to Finland and say bye to the people in the States I cry my eyes out and for a moment world seems like a very dark place. However, at some point I always need to get back to my everyday life in Finland and understand that life goes on.

Have a sunny weekend everyone!