KUN LIIASTA TULI LIIKAA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA          Processed with VSCO with n1 preset
Tiedättekö sen tunteen, kun olo on kuin kuivaksi rutistetulla tiskirätillä tai kuin Huojuvalla Tornilla, josta ollaan vähitellen napattu palikoita pois ja lopulta se kaatuu? Saatat tuntea olosi ihan okeiksi vielä hetkiä ennen romahtamista, mutta kun pieniä vastoinkäymisiä tai verenpainetta nostattavia asioita sattuu peräjälkeen, lopulta pakka vain hajoaa käsiin.

Näin mulle kävi eilen.

Aamupäivällä olin vielä hyvällä fiilingillä liikkeellä, mutta mitä pidemmälle päivä eteni sitä kurjemmaksi se muuttui. Tähän kun vielä lisättiin univelka ja hirvittävä nälkä, oli soppa valmis… kuohumaan kattilan reunan yli.

Kotiin tullessani kyyneleet alkoivat valua poskiani pitkin kohti leukaa. Kello löi vasta kahdeksan, kun päätin mennä nukkumaan tavoitteena jättää tuo päivä ja nuo uupuneet tunteet taakseni. Nukahdin itselleni epätavalliseen tapaan hyvin nopeasti ja vielä aamullakin olin niin hurjan väsynyt, etten meinannut ymmärtää, että unessani tasaisin väliajoin kuuluva kummallinen piippaus olikin herätyskelloni, jonka olin sammuttanut jo kaksi kertaa ennen heräämistä.

Tänään tunnelma on jo parempi ja toivonkin, että eilinen low point oli viimeinen ennen viikonloppuna häämöttävää minireissuun lahtöä.

KOIRAKUUMETTA JA VIRKISTÄVÄ YÖKYLÄREISSU

unnamed1unnamed2
Viimeiset pari viikkoa olen elänyt koirakuplassa. Ensin saimme viikoksi hoitoon pienen Donna-koiran hänen omistajiensa ollessa lomamatkalla. Donna on ollut meillä hoidossa monta kertaa ennenkin, meidän koti on sille vähän kuin sijaiskoti ja on aina yhtä vaikeaa tottua siihen, ettei Donna olekkaan enää innoissaan ovella vastassa, kun tulen töistä kotiin eikä ole ketään, kenen kanssa painautuisi kylki kylkeä vastaan sohvalle illan pimentyessä ja nukkumaanmenoajan lähentyessä tai kenelle lässyttää 24/7. Kuullostaa ehkä säälittävältä tai lähinnä hassulta, että puhun tässä nyt nimenomaan koirasta, mutta vitsailinkin tuossa yksi päivä siitä, miten nukun Donnan kanssa, syön Donnan kanssa, ulkoilen Donnan kanssa, lämmitän saunaa Donnan kanssa, teen kaiken Donnan kanssa aivan kuten varmaan tekisin poikaystävänikin kanssa, jos vain asuisimme samassa maassa. Tuosta pienestä karvapallosta on tullut mulle ja meidän koko perheelle älyttömän tärkeä, vaikka se ei olekkaan meidän.

Vaikka ikävöin Donnaa edelleenkin, olin todella innoissani, kun eilen aamulla mulle tarjoutui toinen koiranhoitojobi eilisillaksi. Eräs perhetuttumme hankki pari kuukautta sitten koiranpennun ja pääsin hoitamaan tätä SÖPÖLÄISTÄ hänen omistajansa ollessa ystävänsä luona kylässä. Töiden jälkeen suuntasinkin pikaisen kotona käynnin jälkeen heidän luokseen. En muistanutkaan, kuinka valloittava tuokin pienokainen on. Leikimme aina iltakymmeneen saakka, vaikka musta tuntui, että olimme molemmat väsyneitä jo kahdeksan aikaan. Itselläni on ainakin sen verran univelkaa, ettei ole ihmekkään, että uni meinasi tulla silmään niin aikaisin. Onneksi olin sopinut jääväni heille yöksi, joten riehakkaiden leikkien jälkeen pääsin minäkin kömpimään suoraa sänkyyn.

Täytyy sanoa, että onneksi otin hetkeäkään empimättä kyseisen homman vastaan. Tuo vierailu oli nimittäin niin virkistävä. Olen jo pidemmän aikaa kaivannut maisemanvaihdosta ja tämä oli juuri sellainen.  Arkisten asioidenkaan hoitaminen ei tuntunut siltä, kun toistaisi samaa kaavaa joka päivä uudelleen ja uudelleen, kun maisemat olivat erit. Oli myös super ihanaa ja tunnelmallista, kun aamulla heräsin, asunnon emäntä oli sytyttänyt olohuoneeseen kynttilöitä. Tämä tuntui sellaiselta arjen luksukselta, mitä kotona ei koskaan tule tehtyä, vaikka aivan hyvin voisikin. Muutenkin pitäisi tuoda omaan arkeen enemmän tällaisia pieniä juttuja, jotka nekin piristävät tavallista tallausta kummasti. Olenkin opetellut sanomaan enemmän ”kyllä”, varsinkin sellaisiin asioihin, joita haluan, mutta jännitän ja ennen olisin jännityksen takia kieltäytynyt. Todennäköisesti tämäkin yökyläreissu olisi jäänyt ainakin nuoremmalta minältäni väliin jännittäessäni uusia asioita ja sosiaalisia tilanteita. Onneksi olen opetellut olemaan rohkeampi. Myös iän myötä on varmasti tullut lisää luottoa itseen. Tällaiset arjen piristykset ovat siis ehdottomasti tervetulleita jatkossakin!

PS. Täytyy sanoa, että koirakuumeeni ei ole ainakaan helpottunut viimeisten viikkojen aikana. 😀