Mitäpä jos antaisimme itsellemme aplodit?

2
”Oletko itse valinnut täällä soivan musiikin?” kysyi eräs asiakas töissä.
Aloin mielessäni käydä kamppailua siitä, mitä minun tulisi kysymykseen vastata; Kyllä vai ei? Mitä jos vastaan totuudenmukaisesti kyllä ja hän pyytääkin minua vaihtamaan musiikkia, koska ei pidä siitä lainkaan? Ehkä minun kannattaisi sanoa, etten ole tehnyt musiikkivalintaa itse, jotta olisin ”puolueeton”…?
Lopulta kakistin suustani varovaisesti: ”Joo. M-miten niin?”
Hän vastasi: ”Soitat monesti hyvää musiikkia, kun olet töissä!”
Hämmentyneenä (ja helpottuneena) kiitin häntä ja osoitin olevani iloinen siitä, että hän pitää valitsemastani musiikista. Kuitenkin, päällimmäisenä mielessäni esiintyi kysymys: Miksi ajattelin automaattisesti palautteen olevan negatiivista, kun asia liittyi itseeni? Mikäli en olisi itse valinnut musiikkia, olisin varmasti odottanut ensimmäisenä positiivista sanottavaa.

Viime viikolla kaverini lähetti minulle viestin, johon hän oli liittänyt screenshotin erään blogipostaukseni kohdasta, sillä viestissään hän viittasi postaukseeni. Monesti mietin, kehtaanko edes julkaista kirjoittamiani postauksia. Tuolloin lukiessani tekstistäni otettua screenshottia en tajunnut, että olin itse kirjoittanut sen ja täytyy sanoa, ettei se ollut lainaan huonompi (tai parempi) kuin kenentahansa muun kirjoittama postaus, vaan luin sitä todella neutraalisti, kunnes tajusin postauksen olevan omani.

Viikonloppuna toinen kaverini yritti rohkaista minua olemaan rohkeampi itseni ja niiden asioiden suhteen, joita haluan tehdä. Hän yritti kannustaa minua olemaan hyvällä tavalla ”röyhkeä”. Minä vain kiemurtelin penkissäni epäonnistumisen pelossa ja ajatuksessa siitä, etten ole tarpeeksi sitä, tätä tai tuota.

Sanonta, että olemme itse itsemme pahimpia kriitikoita, ei voisi ainakaan omalla kohdallani enemmän pitää paikkaansa. Erityisesti sellaisten asioiden suhteen, jotka ovat intohimojani ja joissa haluan olla hyvä, ei minulle todellakaan riitä, että olen vain hyvä. Haluan olla vähintään erinomainen enkä omasta mielestäni koskaan ole erinomainen, sillä mikään ei riitä. Aina voisi parantaa. Aina löytyy joku parempi. En osaa vaatia minulle kuuluvia oikeuksia tai perustella, miksi juuri minut pitäisi valita. Tai osaan, mutta en saa suutani auki ja mikäli satun saamaan, kiemurtelen jälleen penkissäni, sukien hiuksiani.

Löytyykö sieltä ruudun takaa muita kaltaisiani? Jos löytyy, mitäpä jos kerrankin antaisimme itsellemme raikuvat aplodit? Edes tänään, tässä hetkessä. Taputetaan itseämme päälaelle ja läimäytetään kunnon high five oikealla kädellä vasempaan.

2 thoughts on “Mitäpä jos antaisimme itsellemme aplodit?

  1. Mä oon niin samanlainen! Sen takia tää koko ohjaajaksi opetteleminen on ollut samalla ihan kamalaa ja samalla niin ihanaa ja opettavaista! Pakko on ollut opetella itsensä tyrkyttämistä ja esillä olemista silloinkin, kun on vielä ”huono”.

    Viime keväänähän sain töitä ilman haastattelua, ja heti mun jälkeen palkattiin ryhmä- ja yksilöhaastattelujen kautta vielä muutama lisätyöntekijä. Olin niin onnellinen, ettei mun tarvnnut käydä sitä prosessia läpi, mua ei varmaan olisi edes valittu!

    1. Niin se vaan on, että vähän hullunkin rohkeella asenteella pääsee pitkälle, vaikka taitoa ei vielä olisikaan tarpeeksi (ei sillä ettei sulla olisi)! Itse ajattelen, että sut olisi varmasti valittu haastattelujenkin kautta, mutta samalla mietin samaa omalla kohdallani; onneks ei tarvinnut käydä läpi haastatteluprosessia ja muuta, koska tuskin olisin sitä kautta tullut valituksi. (Oli mulla kyllä haastattelu, mutta ei työpaikkaa varten, joten se ei ollut loppujen lopuks niin paha, vaikka jännitinkin etukäteen kuin hullu!:-D)

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.